Suomalainen sisu: lahja vai taakka?
Osallistuin kuuntelemalla ja katselemalla Ylen Tuntematon sotilas -lukumaratonia. Etenkin Seela Sellan tulkitsemat sanat jäivät mieleeni ja sai kyyneleet valumaan:
Pian nukahtivat viimeisetkin. Tiellä kulki yksinäinen hevosajoneuvo ja rattaiden lonkutus kajahteli männikössä. Kuorma oli peitetty telttakankaalla. Sen reunan alta näkyi kangistunut, nyrkkiin puristettu käsi. Viimeiset kaatuneet matkasivat kotiin.Kaukana metsässä istui vänrikki Jalovaara. Hän oli kulkenut sinne hiljaa, aivan kuin käsittämättä minne meni. Nähtyään, ettei ketään ollut lähettyvillä, istahti hän mättäälle ja painoi päänsä käsiinsä. Pitkän aikaa hän tuijotti maahan liikahtamatta. Kaukaa tieltä kuului etenevä rattaiden ääni.Silmäluomet kostuivat. Pitkän aikaa puri Jalovaara hampaitaan yhteen koettaen terästäytyä. Mutta hartiat alkoivat nytkähdellä, ja katkera, väkivaltainen miehen itku vavisutti häntä. Nyyhkytyksensä lomassa hän toisteli yhä hampaitaan purren:– Me kuulimme… Saimme kuulla… Suomi on kuollut…ja sen… jo hautoja peittävi hanki… hanki…Keskipäivään kiivennyt syysaurinko lämmitti maata ja maassa makaavia miehiä. Puolukanvarvut kiilsivät mättäillään. Hiljaa häipyi rattaiden lonkutus häviten kaiken nielevään männikkökankaan hiljaisuuteen. Väsyneet miehet nukkuivat. Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan.
Aika velikultia.
........
Näissä sanoissa kiteytyy sodan koko inhimillinen paino – toisaalta sen lohduton menetys ja toisaalta hiljainen, luonnon tarjoama myötätunto. Mieleeni nousevat kaikki ne isät, veljet ja pojat, jotka lähtivät eikä palanneet. Ne, jotka tulivat, eivät palanneet ennallaan.
Itsenäisyyspäivä tuo mieleen kiitollisuuden. Se on päivä, jolloin kunnioitamme niitä, jotka taistelivat puolestamme, jotta me voisimme elää vapaassa maassa. Talvisodan kylmyys, jatkosodan uupumus ja rintamilla koetut kauhut eivät ole vain historiaa. Ne elävät meissä jokaisessa, ylisukupolvisina tarinoina ja joskus myös traumoina.
Suomalainen sisu on käsite, jota maailmalla ihaillaan. Se on periksiantamattomuutta, kykyä selviytyä mahdottomaltakin tuntuvista tilanteista. Talvisodan henki ja miesten ja naisten tinkimätön taistelutahto ovat tästä suurimpia esimerkkejä. Sisu auttoi isovanhempiamme jaksamaan, vaikka voimat olivat lopussa, ja vei isänmaatamme kohti itsenäisyyttä.
Mutta onko sisu aina hyvä asia?
Sota jätti jälkensä veteraaneihin – eikä vain heihin. Moni heistä palasi kotiin sellaisena, jota ei enää täysin tunnettu. Kaukopartiomies saattoi kantaa mukanaan muistoja, joista ei koskaan puhuttu. Tämä puhumattomuus – sekin osa suomalaista sisuamme – siirtyi monesti sukupolvelta toiselle. Sodan haavat eivät näkyneet aina ulospäin, mutta ne tuntuivat perheiden arjessa, siinä, miten tunteita välteltiin tai miten lapset oppivat vaikenemaan vaikeista asioista.
Isä tulee sodasta. Hän on muuttunut mies, eikä kukaan oikein tiedä, miten häntä voisi auttaa. Ei ole sanoja kauhuille, joita hän kantaa mukanaan, eikä apua, joka niitä keventäisi. Hammasta purren, sisulla ja tekemisellä, hän suuntaa eteenpäin. Hän tekee työtä, rakentaa kotia ja kasvattaa lapsiaan – mutta samalla jotakin jää puuttumaan. Hänen poikansa kasvaa maailmassa, jossa tunteille ei ole tilaa. Isän katseessa ei näy lämpöä, vain odotus siitä, että poikakin selviää, pärjää ja tekee osansa. Tunteettomuus on perintö, selviytymiskeino, joka siirtyy sukupolvelta toiselle.
Pojanpoika katsoo taaksepäin ja kysyy itseltään: Miksi en tunne mitään? Mitä tunteet edes ovat? Onko minulla lupa tarvita, kaivata, itkeä? Voiko tunteiden näyttäminen olla muuta kuin heikkoutta? Hänen sisällään sykkii kysymys, joka on odottanut vastausta vuosikymmeniä: voiko sisu olla myös sitä, että uskaltaa rikkoa tämän hiljaisuuden? Voiko vahvuus olla sitä, että uskaltaa olla tarvitseva?
Ylisukupolvisen trauman käsite kertoo siitä, miten selviytymiskeinojen lisäksi myös haavat siirtyvät eteenpäin. Sotien kokemus näkyy edelleen suomalaisten mielenterveydessä ja tavoissa käsitellä vaikeuksia. Sisua ihaillaan, mutta sen kääntöpuoli voi olla jääräpäisyys, tunteiden tukahduttaminen ja yksinäisyys.
Silti meidän ei pidä unohtaa, mitä veteraanimme meille antoivat. He eivät vain taistelleet maamme itsenäisyyden puolesta, vaan he antoivat meille esimerkin siitä, mitä tarkoittaa rakkaus omaa maata kohtaan. He uhrasivat oman turvallisuutensa ja nuoruutensa, jotta tulevat sukupolvet saisivat vapauden elää.
Samalla on meidän tehtävämme pohtia, mitä sisu voisi tarkoittaa tänään. Ehkä se ei enää ole vain periksiantamattomuutta, vaan myös rohkeutta kohdata omat tunteemme, kysyä toisiltamme, miten jaksamme, ja avata suumme, kun jokin painaa. Ehkä suomalainen sisu voisi olla selviytymisen lisäksi myös kykyä löytää yhteyttä ja jakaa taakkoja.
Se, mikä ennen kantoi läpi sodan ja sen jälkeisen ajan, ei riitä enää. Selviytymisestä on tullut taakka, mutta ehkä pojanpoika voi löytää uuden tien – tien, jossa tunteet saavat taas olla olemassa ja jossa selviytymisestä tulee elämää.
Tässä maassa sykkii sydän, joka ei koskaan lakkaa rakastamasta vapautta ja rauhaa. Kiitos veteraanit, kiitos rakas pappani Isto, kiitos kaikille, jotka ovat antaneet meille tämän arvokkaan lahjan – elämän, jossa voimme vapaasti valita, keitä olemme ja mitä haluamme olla.
Kuvassa pappani Isto kaverinsa kanssa.
